Miltä tuntuu olla äiti?

"No miltä nyt tuntuu olla äiti?" on varmasti yksi kysytyimpiä kysymyksiä Elsan syntymän jälkeen. Yleensä tyydyn vastaamaan lyhyesti ja ytimekkäästi: mahtavalta. Ja kyllähän se mahtavalta tuntuukin. Se ei kuitenkaan ole koko totuus – ainakaan joka päivä. Totuutta on kuitenkin hankala tiivistää niin lyhyeksi, että kuka tahansa jaksaisi sitä kuunnella. Jos syvempi analyysi aiheesta kiinnostaa, kannattaa lukea teksti loppuun saakka. Mikäli lyhyt ja ytimekäs vastaus on tarpeeksi, kannattaa lopettaa lukeminen jo nyt.

Kun raskaustestiin ilmestyi kaksi viivaa, äitiys tuntui lähinnä jännittävältä ja pelottavalta. Vaikka positiivista raskaustestiä olikin odoteltu jo jokunen kuukausi, oli alun tunneskaala käsittämättömän laaja. Ensin itketti, sitten nauratti, ja lopuksi kumpaakin samaan aikaan. Mitä nyt tapahtuu? Meneeköhän kaikki hyvin? Mitä jos ei mene? Tuleeko minusta hyvä äiti? Varmasti tulee. Mitä jos ei tule? Olenko valmis? Olen. Vai olenko sittenkään? Kyllä olen. Muutama päivä meni sekavissa tunteissa, mutta lopulta päällimmäiseksi tunteeksi jäivät onni ja malttamaton odotus. Ihan pian kahdesta tulisi kolme.

 Aika kului hurjaa vauhtia ja pian oli ensimmäisen ultran aika. Matkalla sairaalaan kaikki alkuraskauden pelot palautuivat mieleen. Mitä jos jokin onkin pielessä? Onkohan siellä ketään? Pian kuitenkin näimme lapsemme ensimmäistä kertaa. Kaikki oli hyvin. Pelot unohtuivat ja suunnaton helpotus ja onni valtasivat mielen. Ensimmäinen kolmannes ja pahoinvoinnit olivat nyt takana ja jäimme onnellisina odottamaan seuraavaa ultraa.

Pikkuhiljaa vaatekaappi alkoi täyttyä äitiysvaatteista, laatikot vauvanvaatteista ja auto vaihtui farmariin. Toinen kolmannes kului nopeasti ja (yllättävän) helposti. Toisinaan olo oli niin hyvä, että "unohdin olevani raskaana". Yksittäisiä huonoja päiviä lukuun ottamatta toinen kolmannes oli raskauden parasta aikaa.

Seuraavana oli vuorossa rakenneultra. Taas pelotti. Onneksi jännitys oli kuitenkin turhaa ja saimme tietää odottavamme tervettä tyttövauvaa. Rakenneultran jälkeen alkoi valmistautuminen itse synnytykseen. Tuntui hassulta, että enää edessä ei ollut ns. välietappeja tai tiettyä päivää, jota odottaa. Seuraavan kerran näkisimme vauvamme synnytyssalissa, jonain päivänä tulevaisuudessa.

Viimeisellä kolmanneksella olo alkoi käydä päivä päivältä tukalammaksi. Aika tuntui matelevan eteenpäin, kohti laskettua päivämäärää. Vatsa oli jo niin suuri, että se hankaloitti liikkumista, istumista, seisomista, makaamista, nukkumista, kävelemistä, pukemista; elämistä. Selkään sattui joka paikkaan sattui, eikä mikään ei ollut hyvin. Viikolta 37 lähtien ajankulu hidastui entisestään. Olin kärsimätön. Olin enemmän kuin valmis synnyttämään. Ja vielä kolme viikkoa laskettuun aikaan - joka lopulta osoittautui vain pitkäksi päiväksi muiden joukossa. Onneksi päivän pelasti ilta-ajelu avomersulla isosiskon kanssa.

 



 Tasan viikko lasketun ajan jälkeen synnytys vihdoin käynnistyi. Vaikka olin etukäteen jännittänyt synnyttämistä kovasti, sairaalaan lähtiessä olo oli varma ja rauhallinen. Pian näkisin tyttäreni kasvot ensimmäistä kertaa. Ja sitten Elsa syntyi. Olin valtavan onnellinen. En olisi voinut kuvitellakaan kuinka hyvältä tuntui saada oma lapsi syliin ensimmäistä kertaa. Olin täynnä rakkautta, kiitollisuutta ja iloa. Tunne oli suuri ja vahva - parasta maailmassa.

Odotusaika ja synnytyksen jälkeiset kuukaudet ovat luultavasti olleet tähänastisen elämäni tunnerikkainta aikaa. Pian synnytyksen jälkeen valtavan onnen rinnalle hiipi jatkuva huoli, pelko ja epävarmuus: Eihän vauvalla ole hätää? Kehittyyhän hän normaalisti? Riittääkö maito? Syökö hän tarpeeksi? Vaikka kaikki äitiyteen liittyvät tunteet eivät olekaan positiivisia, en vaihtaisi hetkeäkään. Elämä Elsan kanssa on täydellistä juuri tällaisenaan, kaikkine ylä- ja alamäkineen, itkuineen ja nauruineen.

"Valmistaudu itkemään loppuelämäsi ajan joka asiasta, niin hyvistä kuin huonoistakin", eräs sairaanhoitaja sanoi minulle synnytyksen jälkeen. Nuo sanat jäivät mieleeni ja kuvaavat äitiyttä mielestäni erinomaisesti. Kaikki tunteet ja hetket ovat niin suuria, että itkettää. Äitiys vaatii paljon: unettomia öitä, puklua paidalla, niskakakkoja ja jatkuvaa huolehtimista. Kuitenkin se antaa enemmän kuin ottaa. Mikään ei voisi korvata Elsan hymyileviä silmiä, kaunista hymyä tai tunnetta siitä, että hänelle olen se maailman tärkein ihminen, tuttu ja turvallinen. Äitiys on maailman parasta.
 

Juonipaljastuksia

Mies lähti töihin, vauva päiväunille ja kissakin vetäytyi omiin oloihinsa peiton alle. Kuukausien, monien viikkojen ja päivien pähkäilyn jälkeen tulin siihen tulokseen, että nyt tai ei koskaan. Nyt on aika kirjoittaa elämäni ensimmäinen blogipostaus.

Kun marraskuussa 2014 sain tietää odottavani lasta, aloin aktiivisesti seuraamaan muutamia raskaus- ja vauva-aiheisia blogeja ja vlogeja. Raskausajan olojen keskellä ja sittemmin vauva-arjen pyörteissä olen saanut niistä hurjan määrän tukea ja tietoa, ideoita ja vinkkejä moniin jokapäiväisiin tilanteisiin. Siksi päätin itsekin aloittaa blogin kirjoittamisen. Ensisijaisesti tarkoituksenani on kerätä talteen hetkiä esikoiseni vauvavuodesta ja perheemme elämästä päiväkirjamaiseen tyyliin. Samalla kuitenkin toivon, että jos kuka tahansa odottava tai tuore äiti joskus eksyy lukemaan blogiani, pystyisin omien kokemusteni kautta tarjoamaan samanlaista tukea muille, mitä olen itse blogeja lukemalla saanut.

Kuten sanottu, blogini tulee pitämään sisällään pääasiassa monikulttuurisen perheemme arkea. Jotta sisältö ei kuitenkaan kävisi liian yksitoikkoiseksi, aion vauva-arjen kuulumisten lisäksi jakaa myös jotain hyväksi havaitsemiani ruokaohjeita sekä helppoja ja herkullisia reseptejä. Tässä kohtaa kaikki tuttuni varmasti ihmettelevät, että mitähän tuo tyyppi oikein horisee. Eihän se edes tykkää ruuanlaitosta. Luitte kuitenkin oikein. Reseptit, joita aion jakaa, ovat nopeita, helppoja ja kahdesta edellisestä huolimatta lopputulos maistuu hyvälle - osa jopa herkulliselle. Parasta resepteissä on kuitenkin se, että kuka tahansa osaa valmistaa ne. Jopa minä.

Lopuksi lienee syytä esitellä muutama blogini kannalta oleellinen henkilö:



Avopuolisoni Mr.B (ja minä itte)

Tyttäremme Elsa

                                         

Onni-poika

Toivottavasti viihdyt seurassamme myös jatkossa! :)